Eeli-tontun synty (eli miksi aloin kirjoittaa tonttukirjoja)

Kirjastoauto ja Reijo. Tästä blogikirjoituksesta voisi selvitä lyhimmillään noilla kahdella sanalla, mutta en aio päästää itseäni ihan niin helpolla. Ja koska sinäkin lukijana olet vaivautunut tänne, niin olen toki sen velkaa myös sinulle. Syntymävuotenani 1973 Puolangan kuntaan hankittiin Kainuun viides kirjastoauto. Syynä siihen oli Kainuun Sanomien artikkelin mukaan mm. se, että puolankalaiset olivat kuulemma “sangen lukuhaluisia”. Itse pääsin nauttimaan kyseisen kirjastoauton antimista ja sitä kuljettaneen Reijon lupsakasta seurasta vasta seitsemisen vuotta myöhemmin. Sopivasti juuri lukemaan oppineena siis. Samoihin aikoihin olimme muuttaneet perheeni kanssa Puolangalle ekaluokkalaisen silmin maailman toiselta puolelta, eli Kaakkois-Suomesta nykyisen Lappeenrannan alueelta.

Puolangan uusi kirjastoauto vuonna 1973 (Kuva: Kainuun Sanomat)

Muutimme tuolloin äitini kotitaloon kymmenen kilometrin päähän kirkonkylän keskustasta. Asutusta oli eteläiseen Suomeen verrattuna todella harvassa ja turvaa tuovien katulamppujen tilalle oli vaihtunut pimeiden syys- ja talvi-iltojen ainoaksi valonlähteeksi kuistin oven päällä oleva ulkovalo. Uusi kouluni oli pieni ja ikätovereita ei juurikaan ollut muutaman kilometrin säteellä. Ei siis ihme, että kirjat ja sarjakuvat alkoivat kiinnostaa - eihän tuohon aikaan televisiokanaviakaan tainnut vielä olla kuin kaksi. Pienen koululaisen maailma alkoi rakentumaan pääasiassa kotiamme ympäröivän luonnon, kirjojen ja oman mielikuvituksen ympärille. No, kyllä sieltä televisiostakin tuli vaikutteita ainakin Taisteluplaneetta Galactican (sen alkuperäisen) ja Robin Hoodien muodossa.

1980-luvun Puolangalla sivukylien palvelut olivat nykypäivään verrattuna kerrassaan loistavat. Kotitiellämme pysähtyi joka viikko kirjastoauto, myymäläauto ja postipalveluauto. Hengen ja ruumiin ravinto, posti ja pankki (entinen Postipankki) olivat siis saatavilla 50 metrin päässä kotiovesta. Kouluunkin pääsi koulutaksin kyydissä jos ei parin kilometrin matkaa jostain syystä viitsinyt kävellä.

Kirjastoauton vierailu oli minulle siis viikon ehdoton kohokohta ja lainasinkin joka kerta ison kasan kirjoja. Tietyistä kirjoista tuli minulle niin rakkaita, että lainasin niitä vuosien aikana useita - ehkä kymmeniä kertoja. Alaluokilla uutta oppiessani myös kiinnostuksen kohteet vaihtelivat laidasta laitaan, mutta mielikuvitustani kutkuttivat ehkä kaikista eniten fiktiiviset tarinat tietokirjojen sijasta. Sarjakuvista sain nauttia ilman kirjastoakin. Vanhempani olivat tilanneet ensin isosiskolleni ja myöhemmin minulle Aku Ankan, jota luimme ahkerasti vuosien ajan. Välillä niinkin ahkerasti, että välipala ja kaakao eivät menneet alas ilman Akua. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että Aku Ankka ja muutamat muut sarjakuvat loivat vankan pohjan omalle visuaalisen kerronnan tarpeelleni. Sarjakuvien tarinat olivat kuitenkin varsin lyhyitä ja ehkä hiukan kaavamaisiakin (pois lukien jotkut Carl Barksin mestariteokset) ja mielikuvitukseni kaipasi niiden rinnalle myös kovien kansien sisältämää jykevämpää tavaraa. Sarjakuvat olivat kuitenkin jo muokanneet kehittyvää aivomössöäni sen verran, että mitkä tahansa “oikeat” kirjat eivät kelvanneet. Kuvia piti olla. Aiheen piti olla nimittäin todella kiinnostava ja tarinan mukaansa tempaava, että jaksoin lukea kirjan, jossa ei ollut minkäänlaista kuvitusta.

Noihin aikoihin suomalaisten kotien vakiovarustukseen alkoi ilmestyä trendikkäästi kirjahyllyjä, joita täytettiin pakollisilla suomalaisilla klassikkokirjoilla, tietosanakirjasarjoilla ja sukulaisten valokuvilla. Taisipa joillain olla aikakauden hengessä myös kirjahyllyyn integroituna baarikaappi Iittala-rypylälaseineen ja grogi-aineksineen. Meiltä kotoakin kirjahylly löytyi ja muistan sen olleen lapsena jokseenkin epäkiinnostava mööpeli juuri sen sisällön takia. Kuvattomat kallepäätalot, väinölinnat ja muut puisevat tiiliskiviromaanit saivat olla minulta ihan rauhassa.

Mutta onneksi Reijo peruutti ansiokkaasti joka viikko kirjastoauton postilaatikkoamme tuhoamatta pihatielle ja pääsin iskemään käteni Puolangan kirjaston valikoimiin. Tyypillisesti saatoin kantaa kotiin kasan Lucky Luke-, Tintti- ja Asterix-sarjakuvakirjoja tai retkeilyyn liittyviä kirjoja kuten Baden-Powellin Partiolaisen Kirjan ja Kari Vainion Miten selviän luonnossa: retkeilijän henkiinjäämisoppaan. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin hollantilaisten Wil Huygenin kirjoittama ja Rien Poortvlietin kuvittama Suuri Tonttukirja. Tämä upeasti akvarellimaalauksilla kuvitettu kovakantinen ja lähes tietokirjamainen järkäle tonttujen salaisesta maailmasta paineli suloisesti kaikkia kainuulaisen luonnon keskelle tupsahtaneen pikkupojan nappuloita. Huygen ja Poortvliet avasivat kirjassaan oven maailmaan, jonka olin jo arvelleen olevan olemassa kotini vieressä kohoavan vaaran kallioisilla rinteillä tai ainakin siinä synkässä kuusikossa vähän sivummalla.

Suuri Tonttukirja, WSOY 1978

Suuri Tonttukirja oli realistinen. Kuvitukset olivat täynnä oikean näköisiä eläimiä ja kasveja ja tontut kuvattiin niiden joukossa uskottavassa mittakaavassa. Alakouluikäisenä saatoin jopa kuvitella kirjan kuvituksia valokuviksi tuntematta vielä sen enempää kuvan tekemisen tekniikoita. Tekotavalla ei tietenkään siinä iässä ollut kovin suurta merkitystä. Tärkeintä oli päästää mielikuvitus valloilleen ja tutkia tarkasti tätä uutta ja salaista maailmaa. Suuri Tonttukirja oli myös enemmän tietokirja kuin satukirja tai pelkkä lasten kuvakirja. Tontut ja heidän maailmansa kuvattiin tieteellisen tarkasti kuvien ja mittaviivojen avulla. Tonttujen koti esiteltiin yksityiskohtaisesti poikkileikkauskuvien avulla ja tonttujen käyttämät työkalut sekä keksinnöt selitettiin niin, että kaikki tuntui hyvin todelliselta. Aivan kuin kirjan tekijät olisivat olleet tutkijoita, joille oli myönnetty harvinainen lupa päästä dokumentoimaan tonttujen elämää.

Ehkä teen joskus perusteellisemman kirja-analyysin Suuresta Tonttukirjasta ja samojen tekijöiden jatko-osista. Tässä vaiheessa mainittakoon jatko-osista vaan sen verran, että omassa arvoasteikossani ne eivät koskaan yltäneet aivan samalle tasolle ensimmäisen kanssa. Laadukkaita kirjoja toki kaikki nekin. Vastaavanlaisiin teoksiin en ole sen koommin törmännyt, vaikka tontuista kirjoja on paljon tehtykin aivan viime vuosiin saakka. Useat muista tonttukirjoista ovat puhtaita satutarinoita, joissa nojaudutaan enimmäkseen tuttuun kansanperinteeseen ja kuvitus on noudattanut jo moneen kertaan nähtyä kuvastoa piippalakkeineen ja lyhtyineen. Tuoreemman tuotannon joukkoon on mahtunut myös jopa kauhutarinoita, joissa tonttu on ollut tarinan pahis. Tätä genreä en viitsi edes lähteä kommentoimaan.

Mutta miksi sitten halusin itsekin kirjoittaa tontuista? Ensimmäinen kirjani Eeli-tonttu eksyksissä julkaistiin vuonna 2022 eli yli neljä vuosikymmentä sen jälkeen kun sain ensimmäisen kerran käsiini Suuren Tonttukirjan. En suinkaan käyttänyt moista väliaikaa tonttukirjaidean haudutteluun tai edes muistanut enää koko kirjaa opiskelujen ja aikuisiän työelämän hulinoissa, vaan idea syntyi valokuvausharrastukseni johdannaisena. Valokuvausta olin harrastanut jo filmikamera-ajoista saakka ja 2000-luvulla keskityin pohjoisen luonnon ja maisemien ikuistamiseen. Vuoden 2019 paikkeilla maisemavalokuvaus saavutti kohdallani jonkinlaisen kyllästymispisteen. En väitä, että kyllästymiseen syynä olisi ollut se , että olisin silloin jo kuvannut kaiken mitä olin halunnut kuvata. Pikemminkin syntyi tunne, että kuvani kaipasivat vieläkin enemmän tarinallisuutta. Alkoi tuntumaan, että kuvieni maisemista puuttui jotain.

Olin opiskellut aiemmin vuosina 2012-13 elokuvien visuaalisia tehosteita Englannissa ja opintoihini liittyen tein erään kurssityöni stop motion-animaatiosta. Stop motion on yksi varhaisista animaation lajeista ja siinä animoitavasta kohteesta otetaan sarja valokuvia ja jokaisen kuvan välissä kohdetta liikutetaan käsin halutulla tavalla. Yhdistettäessä kuvat sarjaksi saadaan illuusio jatkuvasta liikkeestä. Kaikki ovat varmasti ainakin nähneet tai piirtäneet itse vihkon tai koulukirjan reunaan raapustettuja yksinkertaisia kuvasarjoja, jotka ovat heränneet eloon sivuja plaratessa. Stop motion-animaatiossa on kyse samasta ideasta, mutta kehittyneemmissä elokuvissa piirrosten sijasta liikuteltiin erikoisvalmisteisia nukkeja, joilla oli nivelet.

Jostain syystä, jonain harvinaisena kirkkaampana hetkenä vuonna 2019, kaikki edellä mainitut elementit loksahtivat ajatuksissani yhteen ja sain idean rakentaa stop motion-tekniikan periaatteiden mukaisen liikuteltavan tontun ja sijoittaa sen päähenkilöksi valokuviini. Eeli-tonttu oli saanut näin alkunsa. Ihan aluksi en edes haaveillut sen suuremmasta projektista kuin yksittäisistä maisemavalokuvista, joissa Eeli poseeraisi. Huomasin myös innostuvani uudesta käsityöprojektista ja uppouduin talvi-iltoina tuntikausiksi stop motion-nuken rakentamisen salaisuuksiin.

Ensimmäinen Eeli-tonttu

Ensimmäiset versiot Eelistä valmistuivat talven aikana ja kätevästi kamerarepussani Eeli matkusti mukanani maastoon kuvattavaksi joulun ajan sinisiin maisemiin. Heti ensimmäisten kuvien ottamisen jälkeen tiesin, että tässä oli nyt se puuttuva asia, mitä olin jo pitkään valokuvaukseeni kaivannut.

Kuvaukset joulukuussa 2019

Kotona kuvia editoidessa innostuin tuloksista ja aloin kehittelemään Eelille mielessäni taustatarinoita ja isompaa kontekstiä. Kuka Eeli-tonttu oikein oli? Talvea kun elettiin, niin Eelille piti tietenkin rakentaa sukset. Mihin Eeli niillä sitten hiihtelisi? Ja voisiko hiihtoretkellä tapahtua jotain jännittävää? Eväät ainakin pitäisi olla mukana ja niitä varten tarvittiin reppu. Siitä Eeli-tonttu eksyksissä-kirjan tarina lähti rakentumaan ja ei mennyt aikaakaan kun olin jo varma, että siitä tulisi pienen kirjan veroinen kertomus.

Luulen, että tonttukirjojen kirjoittaminen on tapahtunut kohdallani useasta eri syystä ja asioiden yhdistelmästä. Ehkä olen halunnut jollain tasolla jatkaa Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin aloittamaa työtä ja tuottaa lisää lukemista sille alakouluikäiselle pojalle, joka lainasi Suuren Tonttukirjan kirjastoautosta kymmeniä kertoja. Samalla olen halunnut tarjota jollekin uudelle lukijalle mahdollisuuden samanlaiseen jännittävään mielikuvitusmatkaan pohjoisen luontoon ja suomalaiseen kansanperinteeseen Eeli-tarinoiden muodossa.